Päivän harras hetki..

Alustukseksi:

Turussa kävin Levykauppa X:ssä ja ostin Mokoman vanhoja levyjä. 

Toisessa levyssä on biisi: Kuu saa valtansa auringolta. 

Kuunnellessani biisiä ajaessani Ylivieskaa kohti mieleeni juolahti ajatuksia moisia:

Mokoma - kuu saa valtansa auringolta

Revin itseni irti ja pakenin
Juoksin syvälle metsään
Ja syvään jouduinkin
Oli pakoni toivontäytteinen
Luulin pärjääväni yksin
Vaan tiennyt en - sinut tarvitsen 

Tämä ensimmäinen säkeistö sai jo mieleni miettimään:

Nuorempana sitä tulee revittyä itseään irti monesta, normeista,

vanhemmista, uskosta, ystävistä, ympäristöstä, todellisuudesta.

Itse ainakin revin itseni irti uskosta hetkeksi.

Jouduin todellakin synkkään metsään, syvälle ja kauas. 

Sitä luuli pärjäävänsä yksin, eikä tajunnut tarvitsevansa sitä jotakin.

Minä tarvitsin Jumalaa.. 

Jollakin se joku voi olla toinen ihminen tai joku muu asia..

Kuu saa valtansa auringolta
Ja vaikka näyttääkin hohtavalta
Ei valoaan se yksin jaa
Saa vallan auringolta
Auringolta jolta
Kuu vain lainaa valoaan 

Kuu saa valtansa ja valonsa auringolta. 

Samoin minä saan voimani ja valoni Jumalalta.
En millään jaksaisi loistaa valoani, ilman "aurinkoa" eli Jumalaa. 

Olen yksin ja yksin nyt kai jään
Lieneekö minulle paikkaa
Mihin kallistaa pään
Koetin tavoittaa onnea suurempaa
En enää haikaile kultaa
Vaan tyydyn hopeaan 

Nuorempana sitä koitti etsiä suuria, yritti olla jotain suurta. 

Suurempaa kuin pystyi, jaksoi ja oli tarkoitettu..
Sitä ei ymmärtänyt, että pienistä asioista sitä voi olla onnellisempi

kuin mistään isosta jutusta. Pieni hymy, pieni teko, pieni halaus. 

Etenkin nyt pienen tytön kummitätinä sitä iloitsee kummityttönsä hymystä, 

enemmän kuin aarrearkullisesta kultaa. Koska se pienen tytön hymy on aarre, 

jonka voin säilyttää aarteena Taivaassa! 

Kuu saa vallan auringolta
Ja vaikka näyttääkin hohtavalta
Ei valoaan se yksin jaa
Saa vallan auringolta
Auringolta joltaKuu vain lainaa valoaan